Tänään oli aivan pakko päästä kävelylle. Ilmaisin itseäni kuistilla monieleisesti ja -sanaisesti, onneksi emäntä viimein tajusi että pihantarkistuskierrokselle täytyy päästä.

Jäykin jaloin ja suoraryhtisenä patsastelin pihakoivun luokse, johon oli kertakaikkiaan aivan pakko nostaa häntää. Tietävät sitten muut lähitienoon kollit käyttäytyä sen mukaan.

 

Outoa hurinaa kuului, lähdin sitä katsomaan ja tiedättekö: Ystäväni Kari paljastui metelin aiheuttajaksi. Se työnteli pitkin pihaa punakeltaista hökötystä tärkeän näköisenä. Hur Hur ja heinät vaan lenteli. No, sillä on outoja harrasteita muutenkin vaikka se ihan mukava onkin. Auton alta olen sen toisinaan löytänyt makoilemasta, siellä se on seljällään maannut ja puhunut rumia.

 

Kovin pitkäksi aikaa en ehtinyt jäädä seurustelemaan, tärkeämmät asiat veivät kaiken huomioni. Puun juurella istui melkoisen mehukkaan näköinen orava. Tein valtaisan saalisloikan, mutta kurre pääsi juuri ja juuri karkuun. Siellä se yläoksilla irvaili, perään en päässyt kun emäntä roikkui painolastina narun päässä. Ikävä ihminen.

 

Jäin väijymään puun juurelle, olin ihan paikallani ettei oravainen huomaisi. Tai saattaisihan se pudotakin ja silloin odottaisin alhaalla kita ammollaan...

 

Hetken pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen että tuskin se orava olisi sittenkään kovin maukas ollut. Pehmomiehet on kuulemma kovassa huudossa nykyään, hylkäsin siis metsästyksen tältä erää ja siirryin ruusuja haistelemaan.

Miljoona miljoona miljoona ruusua.. tuoksua tuoksua tuoksua rakkauden...

Manna, voi Manna, sinua kaipaan... Tule taas pian meille kylään, haistellaan ruusuja yhdessä! 

 

Kotia kohti lähdettiin menemään, ihan kuin jokin asia olisi unohtunut...

 

Tämähän se tietenkin oli: Heinän maku ja sitkeys täytyy aina tilaisuuden tullen tarkistaa.

 

Kotona täytyi vielä pohdiskella päivän tapahtumia.

(Jokunen kuva lisää täällä)