...olen minä. Ja pelottavin.

Eilen kun oltiin ulkoilemassa, törmättiin naapurin kissaan. Ihan yks kaks yllättäin oltiin nenäkkäin kun toinen tupsahti nurkan takaa. Eihän sellainen sovi, MINUN reviirilläni kun ollaan. Murisin ja patsastin ja kaikki karvani pystyyn nostin, ja ilmoitin että "jos ei näitä valjaita olisi, niin sä, tunkeilijakolli, olisit historiaa".

Mutta sitten emäntä pilasi taas kaiken. Juuri kun tunkeilija alkoi olla melkein tarpeeksi lähellä niin emäntä päästi RUMAN SANAN, Kerri säntäsi kuistille (kuisti on tossa kuvassa ihan mun vasemmalla puolella, sitä vaan ei näy) ja päästi VIELÄ ISOMMAN RUMAN SANAN kuin emäntä. Ja tunkeilijakissa katsoi parhaaksi vetäytyä. Päätin astella kuistille asiaa pohtimaan kera pörheän turkin (tosin arvokkaasti jäykin jaloin kävellen, häntääni väristellen).

Jonkin aikaa pidettiin kuistilla vahtia, josko tunkelija olisi uskaltanut takaisin hiipiä. Ei tyyppiä näkynyt.

Keisari Puuma I Suuri, kulmakunnan kovin kolli, ainakin omasta mielestään. Motto; tunkeilijat syödään aamupalaksi(, ainakin jos emäntä ja Kerri on mukana).

Onpa olo kertakaikkisen miehekäs.

Nyt me Kerrin kanssa vähän levätään, ilmoita sit kun on ruoka-aika, eiks niin.

Illalla oli taas saavutettu tavanomainen sielun tasapaino. Meditaatiohetki ikkunalaudalla.