Tänään makoilin kuistilla kaikessa rauhassa omissa ajatuksissani, kun emäntä ilmoitti että pitäisi käydä työpaikalla pyörähtämässä. Mikäpäs siinä, täytyyhän sitä kissankin välillä virkaa tehdä. Valjaat siis ylle ja reippaasti kohti puotia...

 

Emäntä touhottaa että en syö tarpeeksi ja että painoa pitäisi saada lisää. No syönhän minä minkä jaksan, mutta tietäisittepä kuinka paljon HaikeidenVeisujen säveltäminen ja tunteikas tulkitseminen vie energiaa. Vaakaan siis jouduin, eikä lukema kuulemma päätä huimannut.

Voi kiesus, sanoi emäntä. Ja "Hei Puuma, minne sun karvat on hävinneet", sanoi kaupantäti Ulla. Tahdittomia tyypejä, kerta kaikkiaan!

 

Voi näitä ymmärtämättömiä ihmisiä, ajattelin, ja lähdin tervehtimään sivistyneempiä olentoja. Hilla-kani oli omassa henkilökohtaisessa yksiössään, eikä päässyt kanssani neniä hieromaan.

 

"Mennään jo. Ei nyt töitä jaksa tehdä, ulkona on paljon mukavampaa."

 

No niin, tämä se on elämää: tipitii puussa ja kissa odottamassa puun alla..

 

Jimin poppoossa kirjoitettiin linnun ja hiiren metsästyksestä (terveisiä vaan pääpyöveli Ompulle). Kyllä minäkin sillä kannalla olen, että se nyt vain yksinkertaisesti on kissan luonto. Päätoimisesti olen kovin lempeä ja ystävällinen, kynsiäni en ole koskaan käyttänyt emäntää vastaan vaikka esimerkiksi pesulle olen joutunut monesti... Mutta joku taika siinä on kun hiirulaisen tai linnun näkee: se on yksinkertaisesti vaan pakko yrittää napata. Sitä tunnetta on vaikea kuvata, saalistamisen halua ei voi vastustaa.

 

Heinikossa on hyvä tarkkailla kaikkea liikkuvaa.

 

Tämmöisiä tyyppejä asuu meidän vuorimännyn juurella, mitähän näistä pitäisi ajatella?

 

Tässäpä onkin oiva paikka viettää aikaa. Täällä suojassa olen ihan hiljaa, emäntä saa tuossa lähellä puuhata omiaan ja minä nautin viileästä mullasta ja varjosta ja tarkkailen. Ei hassumpaa tämä kissan elämä.